Kangasalan sanataidekerho
Voiko vampyyri olla kiltti? Mitä vampyyri tekee catwalkilla? Tutustuimme erilaisiin fiktiossa esiintyneisiin vampyyreihin ja loimme sitten omia, erikoisia vampyyrihahmoja..
LUMIA DELI
Lumia Deli on supermalli ja vampyyri. Hän on valkoistakin valkoisempi ja hänellä on musta polkkatukka. Hän on räväkkä ja tyydyttää verenhalunsa juomalla omaa vertansa, mutta se alkaa kyllästyttää häntä ja hän haluaisi jo turetta ihmisverta.
****
Lumia istui naisten pukuhuoneessa catwalkin takana. Hän kaivoi pienestä nahkaisesta kukkarostaan linkkuveitsen ja viilsi pienen haavan ranteeseensa. Häntä oksetti jo sen katsominen, kun ohut vampyyrinverivana valui valkoista ihoa pitkin. Lumian maha murisi. Hän kuvitteli veren olevan tuoretta herkullista ihmisenverta, mitä Lumia ei ollut saanut pitkään aikaan. Lumia nuolaisi verivanaa ja sylkäisi sen pois kieleltään toivoen maun samalla katoavan. Limian agentti kolisteli huoneeseen. «Onko täällä laastaria?» hän piti mustan hameen helmasta kiinni. «Kaaduin tuolla parkkipaikalla» agentti selitti ja vilkaisi polveaan. Veri valui pitkin hänen säärtään ja polvessa oli iso, punainen haava. Lumia jähmettyi ja haluamattaan lipaisi huuliaan. Veren haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. «Niin, laastaria?» agentti katsoi kärsimättömänä Lumiaa. Lumia nousi tuolistaan ja hänen hengityksensä kiihtyi. «Aika paljon verta», hän sopersi. «Se vuotaa kyllä aika paljon» agentti sanoi. Hän näytti huonovointiselta ja otti seinästä tukea. Lumia auttoi agenttinsa istumaan. Agentti taputti lumian kättä. «Kiitos», hän sanoi ja nojautui seinään. Lumia katsoi käsivarttaan. Siihen oli tarttunut agentin verta. Se tuntui kiljuvan Lumialle. Agentin silmät muljahtivat ympäri ja hän meni veteläksi. Lumia vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. He olivat kahden. Lumia otti askeleen taaksepäin, sitten yhden eteen.
Marianne Aro
KANE WATABANE
Hiljainen, lähes mykkä nuorukainen, joka puhuu vain harvoin. Valkea iho, lyhyet, sotkuiset niitynvaaleat hiukset, taivaansiniset. Addiktoinut ihmisten ominaishajuihin. Pääasiassa Kane harhailee omissa maailmoissaan. Hän on noin 19 vuotta. Suhtautuu välinpitämättömästi vampyyriyteen. Asuu yhdessä «veljiensä» Chamin ja Mamorun kanssa, joista Mamoru on mestarivampyyri. Kane on erittäin sisäänpäinsuuntautunut persoona. Taita saalistaja, jopa taitavampi kuin Cham. Vihaa masentuneita ihmisiä.
Chamin kuolema
Vanha seinäkello tikitti seinällä kirkuen huumaavassa hiljaisuudesa. Aamunkoitto lähestyi.
Kane oli yksin kartanossa, makasi mustalla mokkapäällysteisellä sohvalla antaen toisen kätensä
valua sohvan reunan yli. Toisella kädellään nuorukainen haroi hiuksia otsaltaan. Sohvassa
tuntui Chamin tuoksu. Tämä oli Chamin lempisohva. Siitä Kane ei välittänyt. Vihdoin Mamoru
palasi ja paiskasi oven vaivalloisesti kiinni perässään. Kane nosti raukeana katseensa pettyneen
näköiseen mestarivampyyriin. Mamoru raahasi raskaasti perässään kolmea ruumsita. «Hän teki sen,
mutta joi liikaa. Lisäksi hän tappoi Kabrollin tytön, Amityn. Cham on kuollut.» Mamoru päästi
irti ruumiista ja päästi ne putoamaan velttoina lattialle. Kane kurotti hiukan kaulaansa
nähdäkseen ruumiiden kasvot. Hän tunnisti Chamin komeat kasvot, naapurina tutuksi käyneet
Rebecan kirkkaanpunaiset hiukset. Toinen tyttö oli hänele tuntematon. Kane pudisti päätään
apeana. Mamoru laski katseensa ja hymyili surullisesti. «Niin. Meisän pitää taas muuttaa.»
Pitkästä aikaa Kane aukaisi suunsa ja sanoi jotain. Sanat olivat tosin epäselvää mutinaa,
mutta tarkasti kuunnellut tunnisti ne kirosanoiksi: Nuorukaisen puhe sai mestarivampyyrin
nostamaan yllättyneenä päätään. Tämä astui askeleen lähemmäksi sinisilmäistä vampyyriä. «Täällä
taitaa tulla hiljaista nyt, kun Cham on poissa» hän sanoi hiljaa. Kane käänsi katseensa pois
ja puri huultaan niin, että muutama punainen verihelmi putosi hänen leualleen. Askel. «Kane...»
Mamoru jatkoi ja otti vielä kolmanne askeleen kohti nuorukaista. Kane sulki vastalauseeksi
silmäntä. Hän ei halunnut mestarivampyyria lähelleen. Se tuntui vastenmieliseltä, mikä sai
hänet keskittymään johonkin muuhun. Pikkuhiljaa kuivuvan veren huumaavaan tuoksuun, sohvaan,
joka oli täynnä Chamin karvaanmakeaa tuoksua.
Anniina Lehtonen
VEERA, verenluovutustoimistosta
Verenluovutustoimistossa työskentelevä Veera juo aina asiakkaiden poissaollessa outoa punaista litkua. Veera pelkää salaisuutensa paljastumista, eikä voi kertoa kellekkään, edes ystävälleen Joonalle.
Veera sytytti kynttilät ja hämmensi sitten punaisena kuplivaa keitosta. Hänen kasvoilleen levisi irvistyksenkaltainen hymy, joka paljasti terävät kulmahampaat. Veera kumartui ja maistoi keitosta lusikalla. «Mmm...» hän sanoi nuollen huuliaan. «Rakastan tomaattikeittoa».
Pienessä keittiössä leijaili tuoksujen sekamelska. Veera liiteli jääkaapilta hellalle ja hellata mikrolle. Hän odotti vierasta. Veera kattoi pöydän ja istuutui verenpunaiselle baarijakkaralle. Samalla hän nuoli huuliaan ja raapi kynsillään jakkaraa. Aika kului uskomattoman hitaasti. Kellon ääni tuntui voimistuvan lyönti lyönniltä. Veera sulki silmänsä ja toivoi äänen vaimenevan. Se kuitenkin vain voimistui ja juuri kun hän oli varma, että menettäisi järkensä, ovikello soi. Irvistyksenkaltainen hymy palasi hänen kalpeille kasvoilleen.
- Otatko suklaata? Veera kysyi ojentaen konvehtirasian. Joona katsoi häntä ja hymyili.
- Kiitos, mutten jaksa.
- Ai, selvä. Veera sanoi ja yritti keksiä jotakin puhuttavaa. Joona näki hänen vaivautuneen, poissaolevan katseensa ja sanoi:
- Kyllä kai minä yhden voin ottaa...
Veera säpsähti ja hymyili suu kiinni. Hänen olisi kerrottava nyt.
- Joona? Veerasta tuntui kuin hänen vatsassaan luikertelisi iso, lihava käärme. Kurkkukin tuntui äkkiä karhealta.
- Niin? Joona katsoi häntä lämpimästi, tyytyväisen tietämättömänä kaikesta.
- Tuota.. käärme alkoi liikkua laiskasti... minun pitää... käärme kiemurteli hänen kurkussaan.
- Saisinko lasin vettä? Käärme palasi yhdeksi klöntiksi vatsaan.
Joona hymyili jälleen ja nyökkäsi. Hän nousi ja meni keittiöön. Veera hautasi päänsä käsiinsä ja päätti,
että kertoisi heti, kun Joona palaisi. Mikä tapahtui aivan liian pian. «Tässä vetesi» Joona sanoi ojentaen
sydämin koristeluta lasia. Veera hörppäsi hiukan, yskäisi ja alkoi puhua. Käärme pyöri, möyri, ja
kiemurteli, mutta Veera ei antaisi periksi.
Ronja Boman
SMÖFRÖD, se ilkee
Smöfröd on ilkee vampyyri, joka asuu Möhlänkuja 2:ssa. Hänellä on paljon kavereita, jotka kaikki ovat kyllä lukittuna Smöfrödin kellariin. He odottavat siellä vuoroaan päästä Smöfrödin verenpoisto-operaatioon. Smöfröd itse on töissä ensiavussa, verikoeosastolla.
- Siis sinä tulet sanomaan minulle, että kellarissa ei ole yhtäkään vang... siis kaveriani? - Smöfröd kysyy pelottavan tyynesti. - Aivan, siellä ei ole ketään, Kuik sanoi hieman ihmeissään. Pitäisikö olla? - Minulla on kerrottavaa.. olen... olen.. - Niin mitä? - Olen vaaaa..rvas. - Selvä, en olisi uskonut. - Ei kun minä olen vampyyri.
Tuli hetken piinallinen hiljaisuus, mutta yllättäen alkoi kuulua erittäin sopimatonta ääntä.
- Hahahaa! Tuossa oli kyllä vuosisadan läppä.
Kuik puri tahallaan etusormeaan ja sormi alkoi vuotaa verta. Smöfröd hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat. Hänen kätensä nykivät. Hitaasti hän lähti Kuikia kohti. Kuikia alkoi epäilyttää ja hän lopetti sormen heiluttamisen. Eikä hymyillyt enää. «Ouuuujeee, mä haluan tofua» Smöfrödin kännykkä rupesi soimaan.
- Hetkonen Smöfröd sanoi, mutta Kuik oli jo kadonnut.
Kuik juoksi valottomalla kadulla. Ainoa valonlähde oli kalpea kuunpaiste. Kuik pysähtyi tasaamaan hengitystään.
- Jatka toki juoksua, silloin sydän pumppaa verta nopeammin. Smöfrödin kylmä ääni kuului edestä.
Kuik kääntyi nopeasti eteenpäin, mutta ei nähnyt ketään. Minä vain kuvittelen, Kuik sanoi äänen.
- Mitä sinä kuvittelet. Smöfröd sanoi ja ilmestyi Kuikin eteen.
Kuik kääntyi vasempaan ja alkoi juosta. Minne juosta? Minne piiloutua? Joka ikinen ratkaisu johtaa kivuliaaseen kuolemaan. Smöfrödin pilkkaava ääni kuului pimeydestä.
Eero Fabrin
Vampyyri on poika, 12-vuotias, hänen nimensä on James ja hän asuu koulussa. Hän tykkää Iidasta ja hänen lempipaikkansa on metsä ja jättikivi. Kulmahampaat ovat mahdottoman isot, joten hän puree omia ikeniään. Hän on hyvin huolimaton ja melkein joka päivä hänelle tulee haava. Veri on hänen mielestään mukavan makuista, mutta jos tulee yli neulankärjen kokoinen haava ja hän nuolaisee sitä, alkaa häntä sattumaan päähän.
Hän kävelee koulun käytävillä yöllä. Oppilas, joka on menossa vessaan näkee hänet. Hän hurjistuu tytön nähdessään ja hyökkää tytön kimppuun. Verta roiskuu ja hän pyörtyy.
James herää sängyssään ja miettii näkemäänsä. Onko hän varmpyyri? Onko se punainen hänen paidassaan verta?
James on nähnyt jo viisi päivää katkelmia hyökkäyksisät, joita on ollut koulussa hänen tultuaan kouluun. Viime yönä oli hyökätty Iidan kimppuun, mutta hän ei ollut kuollut. Kun opettaja oli tullut kyselemään oliko kukaan nähnyt tai kuullut mitään, James oli vaihtanut paidan, jossa oli ollut punaista.
«Mutta jos minä pyörryn aina kun hyökkään, jonkun täytyy tietää minusta. Koska aina minä kuitenkin herään omasta sängystäni», James ajattelee.
Loviisa Halttunen
EEVA
Nuori nainen, joka sai vasta tietää olevansa vampyyri. Kai hänellä nimikin pitää olla, Eeva. Hänestä tuli liian ujo ja hänen itsetuntonsa on aivan pohjalla. Eeva ei poistu koskaan keskiyöllä asumuksestaan luolasta. Hän metsästää vain päivisin rumimpia miehiä, sillä niillä ei ole varaa haukkua Eevan ulkonäköä. Eevan hampaan ovat tylsät, hän on kyllä yrittänyt teroittaa niitä kynsiviilalla.
****
Olen täällä vankina, en pysy enää laskuissa päivistä. Kammottava nainen piti minut kahleissa, suun edessä oli ilmastointiteippiä. Naisella oli lyhyeksikynitty, harmaa tukka, pitkät luisevat sormet, ja kirkuvankeltainen kaapu likaisten haisevien vaatteiden yllä. Hän raahusti viereeni, hän oli pelotellut minua monesti muuttavansa minut vampyyriksi. Nainen repi jesarin suultani, muolaisi kuvia huuliani. Hän avasi kahleet ja juotti minulle verta, ei kuulemma ollut vettä. Hän riuhtoi minut jalastani jonnekin pois. Rimpuilin vastaan, mutta se ei auttanut. Jäljelle jäi vain kynsieni pitkät viirut hiekkaiseen maahan.
Heräsin, tai en oikeastaan, tiesin olevani unessa. Näin vain vaaleaa, kirkasta. Nousin seisomaan, päätä särki ihan älyttömästi, raajat olivat ensin kankeat, mutta liikkuessani kohti pimeää nurkkausta, pois valosta liikuin nopeasti, hyvin nopeasti. «Eeva?» joku huhuili. Kelle hän huusi, mietin. En muistanut ollenkaan aikaisempia tapahtumia, en edes sitä kuka olen. Vajosin nurkkaan, halusin lymyillä sieltä pimeästä, katsella sivusta mitä tapahtui. Siihen kylmään huoneeseen astui joku. Hänen päänsä oli varjossa hupun sisällä ja ainoa väri, jonka erotin ennen tuskaista kivuntunnettani oli kirkkaankeltainen.
Siri Hellsten